Siipien levittämisestä

Harvaluodon silta

Harvaluodon silta, 4.9.2015

Kesä ei sujunut ihan odotetusti, mutta pääsin kuitenkin muutaman kerran pois kotoa ja fyysisesti kauemmas liian tutuiksi käyneistä seinistä. Syksy sen sijaan käynnistyi iloisella harppauksella eteenpäin kun kuukausien säästämisen ja haaveilun jälkeen sain pitkästä aikaa käyttööni oman auton. Vapauden tunne on sanoinkuvaamaton.

Auto on tärkeä asia henkisesti, mutta myös suuri pieni askel kohti normaalimpaa elämää. Auto mahdollistaa toimentulon hankkimisen pienen kaupunkireviirin ulkopuolelta, ja myös jossain määrin painostaa siihen, sillä käyttökulut syövät vähäiselläkin ajomäärällä muutaman sadan euron nettotuloista ison osan. (Mutta kukapa nyt ei osaisi elää kuukautta reilulla satasella.)

Auton tuoma vapaus liikkua on ollut henkisesti tärkeä asia teini-ikäisestä asti kun auton vastineeksi tuli 16-vuotiaana (kevyt)moottoripyörä. Kävellen voi kulkea kaupungille ja takaisin, pyörällä vähän nopeammin, mutta autolla voi mennä minne tahansa. Mikä parempaa, (omalla) autolla pääsee pois mistä tahansa, milloin tahansa. Lyhyt puolituntinen autossa radion soidessa tyydyttää sisäistä erakkoani enemmän kuin kaksi viikkoa yksin autiolla saarella. En tiedä miksi, mutta tämä tuo minulle suurensuurta iloa ja tyydytystä. Outoa, ehkä, mutta osaan keksiä huonompiakin mielihaluja.

Olen onnellisempi kuin olen ollut pitkään aikaan. Tässä kevään ja syksyn välillä olen myös kuullut kolmesti, että vaikutan paljon iloisemmalta ja terveemmältä kuin aiemmin. On vielä muutama pieni suuri askel ottamatta kohti normaalimpaa arkea, mutta nämä tähän mennessä otetut ovat vieneet selkeästi oikeaan suuntaan.

Nyt on vähän samanlainen fiilis kuin tällä linnunpojalla varmaankin on. Mutta joskus se on hypättävä jos aikoo päästä pois tästä jumista.

Hämmentävä uni

Pitkään suunnittelemani unien dokumentointi realisoitui tänään kun olin normaaliakin enemmän häkeltynyt unesta ja siitä jäi myös vahva tunnelataus. Näin reilun kahden tunnin päiväunen, jossa oli 3-4 erillistä juonta, mahdollisesti jollain löyhäll tavalla yhteen kytkettynä. Muistin hyvin vain viimeisen, joka oli häkellyttävän monitahoinen ja loppupäästä todella tarkka.

Kirjoitin heräämisen jälkeen tarinaa ylös sitä mukaa kun sitä muistui mieleen. En jaksa kirjoittaa auki tai siistiä tätä yhtään, koska se on kirjaimellisesti tajunnanvirtaa, mutta tarina kulki jotenkin näin:

olin töissä, ”yliopiston kirjastolle tulee kaikki maailman lehdet””, lähdimmen käymään siellä. siellä oli tiskillä tuttu nuori nainen, joka piikitteli sarkastisesti. olin siellä jonkun toisen kaverin kanssa. paikalle tuli muutamalla viikolla raskaana oleva kaveri. kaveri jonka kanssa tulin, oli seppo ja tämä kysyi voimmeko lähteä jo. raskaana olevan kaverin mies oli meikattu tyttöystävänsä tapaan räikeään mustaan ja valkoiseen meikkiin, tällä oli hiuksissa pieniä lettejä joissa koristeena pieniä mustia puisia helmiä. puhuimme miehen kanssa jotain ja mietin kuinka itsetietoinen ja itsevarma on ihminen, joka pukeutuu näin tarkkaan harkittuun, viimeisteltyyn ja räikeään kuosiin. teimme lähtöä ja hyvästellessäni raskaana ollutta kaveria, tällä oli päällään avonainen nahkaliivi jonka alta näkyivät paljaat rinnat. halasimme, ja sanoin ”olet yksi tärkeimmistä ystävistäni” (vaikka tunsin, etten tuntenut tätä lainkaan), ”voi hyvin”. tyttö vastasi, että -”sun paidassa on liian iso kaulus” ja mietin mielessäni miten voisin ehkä purkaa kaulusta vähän, lyhentää ja ommella uusiksi. lähdimme ja parkkipaikalla sepon uusi auto oli auto oli 90-luvun tyylinen tummanpunainen s40 farmari volvo jossa tummennetut ikkunat. kysyin ”voisimmeko käydä autolla postissa, koska sain juuri 3,1 kg painavan paketin joka on hankala kuljettaa kotiin (pakettikortti saapui oikeassa elämässä tänään)”. seppo suostui päälipuolisen iloisesti, mutta selvästi kuitenkin vähän vastahakoisesti. -”meinaatko juoda tuon kokonaan, et saa unta muuten?” katson tölkkiä, se ei olekaan tuttu megaforce tölkki (joka on oikeassa elämässä batteryä huikeasti halvempaa korvaajaa). ”näitä tarvitsee juoda useampi ennen kuin vaikuttaa uneen”, vastasin. lähdimme, mutta pysähdyimmekin ensin vuoristorataan, jonka alkaessa alamäen, heräsin.

Herätessä jäin ikävöimään kovasti tätä kaveria, jota en edes tuntenut. Hain jääkaapista halvan Megaforce-tölkin ja jatkoin päivää. Sen enempää analysoimatta täm uni kyllä keskimäärin varmaankin vastaa sitä monitasoista umpisolmuvyyhtiä, jonka kanss taistelen valveilla ollessa.

Oikeanlaisesta paineesta

Amy Winehousen tarina jäi mietityttämään puolisen tuntia liian pitkän elokuvakokemuksen jälkeen. Ajauduin samankaltaiseen tilanteeseen itseni kanssa kun sairaus vei pitkän alamäen jälkeen niin musertavaan paikkaan, etten lopulta enää pystynyt tekemään yhtään mitään. En enää välittänyt mistään, halusin vaan hävitä pois. Olisin varmasti kokenut myös samankaltaisen lopun, ellei vierellä olisi ollut välittäviä ihmisiä. Hoitoonkin pääsin vasta ystävän avustuksella. Vaan pienin askelin, kaikkine kompasteluineenkin, olo tuntuu käyvän päivä päivältä paremmaksi.

Amy voi hyvin päästessään pois haitallisesta ympäristöstä ja keskittyessään musiikkiin. Omalla kohdalla paraneminen on ollut pitkälti samantyyppistä. Jouduin väkisin ottamaan etäisyyttä edellisen elämän asioihin ja ihmisiin, mutta olin onnekas ja löysin tilalle uusia ihmisiä ja uutta tekemistä. Voin parhaiten kun pääsen hetkeksi eroon pienestä kerrostaloasunnosta ja viettämään aikaa ystävien seurassa.

Olen tarkoituksella yrittänyt järjestää vähitellen tekemistä ja vastuita, mutta mikä tärkeintä, kukaan ei ole painostamassa minua tekemään yhtään mitään.

Paitsi minä itse.

Sain tämän vuoden alusta koko vuodeksi kuntoutustukea. Periaatteessa tuki on kohtuullinen, mutta omassa tapauksessani siitä ulosmitataan sekä maksavan vakuutusyhtiön että ulosottomiehen toimesta suurin osa, joten käteen jäävä osa riittää vain pakollisiin kuluihin (käytännössä vain vuokra ja lääkkeet, muita kuluja ei ole varaa tehdä) ja ruokaan. Tuen tarkoitus on kuntouttaa, mutta tässä tapauksessa tuo ei oikein toimi kun esimerkiksi hoitoon (terapiaan) ei jää rahaa. Hankalahkosta tilanteesta huolimatta tein tukipäätöksen tultua tavoitteen saada itseni pois tästä tuella/tuetta ja jatkuvasti varaton -kierteestä pois ja takaisin työelämään — tavalla tai toisella.

Vuoden ensimmäinen puolisko sujui kohtalaisesti. Olisi voinut mennä paljon paremminkin, mutta toisaalta myös huonomminkin. Itselle on ollut tärkeintä, että olen päässyt omissa tärkeissä asioissa joitakin pieniä askeleita eteenpäin. Vaikeinta on yrittää löytää oikeanlaisia askelia parantumiseen kun kukaan ulkopuolinen ei ole ohjaamassa tai hoitamassa.

Loppuvuodelle haasteina on vielä pari pientä isoa askelta pitkäikäisten solmujen avaamiseksi ja lisäksi lukuisia pieniä käytännön asioita. Toivottavasti kierre toimii myös toiseen suuntaan ja pysyy positiivisena.

Huonoihin uriin jumittumisesta

Ajaudun välillä solmuun, jossa olen päivä –ehkä viikkoja– jumissa itseni sisällä, allerginen ja ahdistunut muusta maailmasta. Kulutan päiviä tv-sarjoilla tai YouTubessa, koitan päästä mahdollisimman kauas oikeasta elämästä. En tiedä miksi. Hukkaan näinä hetkinä ajantajun kokonaan, saattaa mennä viikko tai kolme kunnes joku tai jokin tönäisee hereille.

Näiden episodien syytä on vaikea keksiä, kun niiden alkua ei oikein tiedosta eikä niiden sisällöstä jää mitään muistikuvaa. Tänä aikana unirytmi sekoaa totaalisesti ja lääkkeiden syönti käy epäsäännölliseksi, mikä puolestaan huonontaa oloa entisestään ja pahentaa noidankehää.

 


 

Tämä on ehdottomasti hankalin ja lamauttavin asia nykyisessä arjessa. Muuten olen voinut viimeaikoina hyvin, varmaankin paremmin kuin sairauden aikana tähän mennessä.

Kaipaan aktiivisuutta ja ulkoisia virikkeitä, jotka pitäisivät paremmin kiinni arjessa ja rutiineissa. Haaveilen terapiasta (johon ei ole edelleenkään varaa).

Näen haaveunia mielenkiintoisista arkisista asioista ehkä vähän nostalgioiden samalla. Sekalaisella romulla ja työkaluilla täytetystä autotallista, jossa puuhastella asioita. Kolminumeroisesta saldosta pankkitilillä, jolla voisi ostaa ruokakaupasta juuri sitä mitä mieli tekee. Arki-illasta kaveriporukassa. Autosta, jolla huristella lähelle tai kauas, oman mielen mukaan, radiota kuunnellen.

Voin todellakin hyvin. Se on ollut mukava huomata. Tällä hetkellä ei ole mitään rationaalista murhetta mistä ahdistua, ja useimpina päivinä on ollut energiaa tehdä asioita. Toki on kaikkea arkista murhettakin, mutta pitkästä aikaa tuntuu siltä että kaikki on hyvin. Olen suunnitellut unien dokumentointia jonkunlaiseen unipäiväkirjaan. Olisi mukava keksiä omatoimista aktiivista mielenterveystyötä, jotta saisi tännekin jotain sisätöä.

Hyvää kesää!

Uuden minän etsinnästä

Edellisessä tähtäämäni rohkeistuminen on alkanut vain vaivoin. Toisaalta olen saanut otettua erittäin hyviä askeleita —joista en osaa puhua edes itseni kanssa—, mutta toisaalta olen edelleen lähtökuopissa. Mutta askeleita nyt kuitenkin.

Jäin miettimään saunassa, miten suhteellista tämä sairausajan kärsimäni ”köyhyys” onkaan kun koko tämän ajan olen voinut halutessani laittaa saunan päälle ja mennä saunaan. Monena päivänä ei ole ollut rahaa ruokaan, mutta saunaan kyllä. Uusi näkökulma tähänkin.  #firstworldproblems

Kun kontrolloimattomina lennelleet ajatukset lopulta tarkentuivat siihen mitä alunperin halusin ajatella, tulin siihen johtopäätökseen että olen jollain tavalla vankina pääni sisällä. (The Diving Bell and the Butterfly on edelleen katsomatta.) Haluaisin olla eri ihminen kuin olen. Tiedän millainen, mutta en jostain syystä vain osaa olla niin. Haluaisin olla erilainen puoliso, rakastaja, ystävä, poika, veli, ihminen. Ehkä minusta ei vaan ole muuksi? Tai ehkä en vain osaa? En ihan oikeasti tiedä, enkä oikein osaa ottaa selvääkään.

Mietin aiemmin samaa asiaa, mutta vähän eri näkökulmasta. Tässä on mahdollisesti kyse jostain sellaisesta ”hyppää ja päästä irti”-tyyppisestä jutusta. Millä tarkoitan siis sellaista henkistä ponnistusta, jossa pitää päästää irti joistain peloista ja uskaltaa tehdä muodonmuutos.

Mutta kun näkisi edes jotkut tikkaat, jumalauta.

En oikeasti ole turhautunut, halusin vaan vähän kontrastia.

Olen viimeaikoina löytänyt ja nauttinut enemmän pienistä asioista, joista nautin ennen. Kuten Kauko Röyhkän upeista arjen kuvauksista lyhyissä Facebook-päivityksissä ja DJ Orkidean loihtimista lumoavista äänimaisemista.  Ja vaikka päivä olisi ollut niin kehno, ettei ole jaksanut tehdä yhtään mitään, kyljessä kuorsaavan kissan tuhina on taas pitkästä aikaa antanut paljon. Energiaa ei ole ollut ihan joka päivä, mutta niinä päivinä kuin on ollut, olen useimmiten saanut tehdyksi jotain. Ja se on kivaa se.

Lopuksi vielä yksi ajatuksia herättänyt pätkä Kaukolta:

Kerran eräs kaverini pyysi minut ja silloisen vaimoni syömään. Hän halusi ottaa mukaan oman vaimonsa, jonka kanssa oli omien sanojensa mukaan tilapäisesti asumuserossa. Sanoin ok, mutta mennään johonkin halpaan paikkaan, koska nyt on vähän huono rahatilanne. Kaveri vei meidät Helsingin kalleimpaan ravintolaan, jossa käyvät liikemiehet, suurlähettiläät sun muut isokenkäiset. Kaveri yritti kovasti esiintyä edukseen vaimolleen, auttoi takkia päältä ja laittoi tuolia alle. Vaimo puolestaan oli erittäin tyly, piikitteli miehelleen ja vähän muillekin. Ruokalista oli niin tyyris, että tilasimme vain alkupalat. Kaverin vaimon vittuilu senkun paheni. Ilmeisesti me miehet olimme hänelle vain pikkutyttöjä jahtaavia, pöntön ohi kusevia idiootteja. Hän mainitsi muutamia julkkismiehiä, jotka hänen mielestään olivat tyylikkäitä ja fiksuja ja joiden tasolle emme koskaan yltäisi. Kävi sääliksi kaveriani, joka oli selvästi panostanut iltaan. Varmaan heidän välillään oli tapahtunut jotakin ikävää, mutta nyt miesparka yritti kaikkensa saamatta yhtään armoa. Poistuimme illallisilta vihaisina ja nälkäisinä. Kotona minä ja silloinen vaimoni otimme voileipää ja vannoimme ettei meistä ikinä tulisi samanlaista paria kuin kaveristani ja hänen vaimostaan. Tietysti meistä tuli, muttei onneksi ihan yhtä pahaa. [FB]

Ja kuten niin usein SOMEssa, kommenteista löytyy lisää kultaa :)

Jouluahdistus

Joulu on ahdistavaa aikaa. Etenkin nykyisin. Ja etenkin tänä jouluna.

En ole vieläkään keksinyt miten ylittäisin pelon iloisena olemisesta, tai ehkä oikeammin pelon vanhojen haavojen aukeamisesta. Pelkään haavojen aukeavan kahta kipeämmin, jos rentoudun ja avaan uudestaan sylini elämälle.

Pohdin yhä enemmän sitä, miten saisin käsiteltyä näitä asioita niin, että niille löytäisi ratkaisuja pelkän märehtimisen sijaan. Psykoterapiaan pääseminen ei ole yhtään lähempänä kuin tähänkään asti, koska siihen ei ole varaa. Pienestä kuntoutuseläkkeestä jäi vakuutusyhtiön ja ulosottomiehen käpälien jälkeen jäljelle noin puolet, mikä puolestaan kuluu lähes kokonaan vuokriin ja muihin kuluihin. Ja sekin on nyt vielä katkolla kun tämänkin kanssa piti pudota kuukausia kestävään päätös, hylkäys, uusi käsittely, päätös -kierteeseen, jonka aikana on puilla paljailla ja kun lopullinen päätös tulee, haettu puolen vuoden kausi on joko loppunut tai loppumaisillaan, ja sitten rulianssi alkaa uudestaan. Ja tosiaan, vaikka elämä olisi rahan suhteen vakaata, se ei kuitenkaan riittäisi terapiaan, mikä tuntuu järjettömältä koska koko kuntoutustuen idea on kuntouttaa. En tiedä onko tämä moniongelmaisen yrittäjän — jota ei täällä Suomessa useimmiten lasketa ihmiseksi — ongelma vai yleinen käytäntö, mutta ei tässä kyllä mitään järkeä ole.

Rohkeistuminen (keksin tämän juuri) vaikuttaa nyt kovasti sellaiselta ”huomenna lähden lenkille” meiningiltä. Ehkä se huominen vielä joskus koittaa. Tässä välillä tyydyn sen sijaan ahdistumaan kaikenlaisesta.

Ahdistaa miettiä joululahjoja, hankkimisia ja hankkimatta jättämisiä. Jo pelkkä ajatus ihmisten pariin lyöttäytymisestä pyhien ajaksi ahdistaa. Ahdistaa epätietoisuus siitä mitä tapahtuu tammikuussa kun yksi kierros päätösrulianssista alkaa tai loppuu taas.

Toisaalta odotan kovasti joululomaa. Se muutaman päivän tauko kun muukin maailma on hetken paikallaan, on kuin yhtä pitkää hengitystaukoa. Sen ajan on taas pienen askeleen lähempänä normaaliutta kun kaikki muutkin ovat tekemättä mitään.

Seisahtuneisuudesta

On vaikea dokumentoida arkea kun siinä ei tunnu tapahtuvan mitään. Etenkään parantumisen näkökulmasta. Arki on samanlaista päämäärätöntä olemista päivästä, viikosta, kuukaudesta toiseen.

Tapasin pari viikkoa sitten isän, lyhyesti lounaan ja kahvittelun muodossa. -”Siitä onkin pitkä aika kun viimeksi nähtiin.” -”Niin. Neljä kuukautta.” Tuntuu kurjalta olla niin totaalisesti irti normaalista arjesta. Esimerkiksi puhelin on melko turha kapine alkuperäisessä funktiossaan kun prepaid-liittymässä ei ole ollut saldoa kuukausiin. Jos se jostain syystä sattuisi soimaan, on epätodennäköistä että se olisi lähistöllä, päällä, tai äänekäs jotta voisi vastata. Puheluihin, kuten tekstiviesteihinkin, täytyy käytännössä vastata sähköpostitse. Äiti koittaa säännöllisesti päivittää kuulumisia, mutta niihinkään ei jaksa tai muista aina vastata.

-”No, sitä samaa.”

Minussa on aina ollut kumma, ja välillä kivulias, taipumus olla enemmän tai vähemmän pimennossa lähipiirin maailmanmenosta. En ole itse koskaan ollut erityisen aktiivinen pitämään yhteyttä ihmisiin, joten sukulaisten vierailut, satunnaiset mökkiviikonloput ja tavallisen elämän uutiset menevät helposti kokonaan ohi kun muut toimivat samalla tapaa. Kun arki ei ole nykynormien tavoin hektistä, tämän huomaa paljon paremmin. En haluaisi jäädä paitsi elämästä.

Olen miettinyt tätäkin löytämättä minkäänlaista viisautta, pikemminkin päin vastoin. Jos haluaisin, voisin aivan hyvin olla itse aktiivinen, olla mukana, osallistua. Piristyisin varmasti ihmiskontakteista. Saisin ehkä välillä syödä hyvin, eivätkä lääkkeet loppuisi sen takia että ei ole rahaa hakea täydennystä. Ihan vaikkapa siten, että kirjoittaisi yhden sähköpostin päivässä. Tai edes viikossa. Mutta en vaan osaa pyytää vanhemmilta sitä yhtä kymppiä ruokarahaa tai sopia treffejä ystävän kanssa. Tämä ei millään tavalla liity masennukseen tai sen oireisiin, se vaan näkyy nyt paljon paremmin kuin ennen.

Ja nyt täytyy taas alleviivata sitä, että yritän tässä luodata ajatuksiani ja itseäni, en olla passiivis-aggressiivinen marttyyri. (Tosin, voisi ehkä väittää, että edellinen toteamus oli juurikin sitä. Tunnen liukuvani petollisesti kohti Monty Pythonmaista dialogia itseni kanssa. Lopetan.)

Etäältä tuntuvan läheisverkoston vastapuolella on toinen elämä, joka sekin on edelleen vähän eriskummallista.

Kaikkein aktiivisimmin minua muistavat ulosottovirasto ja muut instanssit, jotka lähettävät tasaisen tappavalla tahdilla (pun intended) erilaisia tiedotteita ja uhkauksia lisätiedotteilla jos edellisiin tiedotteisiin ei vastata, joille en voi tehdä mitään. Keväällä kirjetulva katkesi hetkeksi kun jokin instanssi oli päättänyt hakea minua henkilökohtaisesti konkurssiin. (Niinkin voi tehdä, siis yksityishenkilölle.) Kun jokin toinen instanssi viikkoja kestäneen paperisodan päätteeksi (johon en itse osallistunut lainkaan) totesi että ei, tällä raukalla ei vieläkään ole omaisuutta eikä tuloja, jotkut instansseista olivat hetken aikaa tyytyväisiä siitä, että eri instanssit olivat lähettäneet tärkeitä kirjeitä toisilleen ja saaneet lopulta tärkeän vastauksen. Minkä jälkeen postiluukkua koetteleva paperitulva käynnistyi taas täsmälleen samana kuin ennen.

Taisin harpata hivenen avautumisen puolelle, mutta tämä koskettaa arkea ja sairastamista siltä osin, että niinäkin päivinä jotka ovat olleet valoisia, käy usein niin, että jokin tällainen seikka palauttaa ajatukset kurjiin ja syvästi ahdistaviin ajatuksiin. Viisaudet siitä, että ei pitäisi murehtia asioista joille ei voi tehdä mitään, ovat toisinaan vaikeasti tavoiteltavia.

Olen alkanut nähdä enemmän painajaisia ja synkkiä päiväunia joissa kohtaan kipeimpiä asioita tai vaan yleisesti ahdistun lisää. Saatan havahtua tällaisesta ajatuksesta kesken jonkun puuhastuksen, minkä jälkeen on vaikea koota keskittymistä uudelleen. Tasaisen väärällä tapaa harmaa fiilis on jatkunut jo viikkoja, eikä tunnu väistyvän satunnaisista hyvistä päivistä huolimatta.

On sellainen olo, että en uskalla elää täysillä ja olla onnellinen uudessa elämässä (kun pelkään vanhojen murheiden kävelevän (joskus kirjaimellisesti) vastaan nurkan takaa). Olen yrittänyt etsiä keinoja joilla ponnistaa pelkojen yläpuolelle, mutta toistaiseksi tuloksetta. Siksi nyt viimein tämä ajatuksissa kauan kytenyt kirjoitusharjoituskin.

Masentavien päivitysten dokumentointi masennusta koskevaan dokumenttiarkistoon on sallittua, mutta nyt haluan muistaa myös edes yhden iloisen asian. Pääsin onnekkaiden sattumien ja ponnistelua vaatineen itsepsyykkauksen ansiosta takaisin mukaan kuorotouhuihin. Treenaamaan, reissaamaan ja olemaan yhdessä. Kun on energiaa osallistua, se on parasta mahdollista terapiaa. Osallistumisaktiivisuus on vaihdellut tosi paljon yleisen jaksamisen myötä, mutta on todella, todella mukavaa että voi jaksaessaan löytää itsensä kaveriporukasta jossa ”hei mitä sulle kuuluu” esitetään aitona empaattisena kysymyksenä eikä vain small talkina.

-”No nyt kun olen taas täällä niin hyvää.”